Wennberg

Ministeriörakenne uusiksi

Kun Vanhasen toinen hallitus julkaisi ohjelmansa huhtikuussa 2007 sen yllättävin lause kuului seuraavasti: ” Perustetaan työ- ja elinkeinoministeriö siten, että siihen kuuluvat nykyisen kauppa- ja teollisuusministeriön tehtävät, työministeriön tehtävät lukuun ottamatta lähinnä maahanmuutto- ja kotoutusasioita sekä sisäasiainministeriön alueiden ja hallinnon kehittämisosasto lukuun ottamatta alue- ja paikallishallintoyksikköä.” 

 

Väitän, että en ollut ainoa hallintoa läheltä seuraava, jolle ratkaisu tuli yllätyksenä. Ministeriörakenteemme on peräisin 200 vuoden takaa ja vaikka ministeriöiden nimet ja määrät ovat vuosien saatossa eläneet, on keskushallinnon rakenteessa tapahtunut hyvin vähän muutoksia. Hallinnonalojen rajat on lisäksi normitettu toimivaltarajasäännöksin vahvoiksi ja hallinnossamme on ollut hyvin vähän virallisia menettelytapoja, joilla hallinnonalarajat ylittäviä asioita koordinoidaan. Tämän seurauksena Suomen – monessa suhteessa edistyksellisen – valtionhallinnon keskeiseksi ongelmaksi on muodostunut poikkihallinnollisten asioiden organisointi.  

 

Vuonna 2003 otettiin valtiohallinnossa käyttöön ns. ohjelmajohtamismalli, jonka tavoitteena oli vahvistaa hallituksen poliittista ohjausta useampia ministeriöitä koskevissa asioissa ja tehostaa valtioneuvoston poikkihallinnollista valmistelua. Alkuperäinen ajatus oli, että politiikkaohjelmien kautta hallituksen kollektiivisuutta vahvistettaisiin ja että ohjelmajohtaminen antaisi hallituksen yhteiselle keskustelulle paremmat edellytykset.  Sektoroituneisuuden näkökulmasta ohjelmajohtaminen ei valitettavasti ole tuonut suuria edistysaskeleita. Esimerkiksi budjetti- ja kehysmenettelyihin ei ole tullut todellisia muutoksia. Ohjelmajohtaminen rakentuu keskeisiltä osiltaan nykyisten toimivaltarajojen, roolien ja prosessien varaan.

 

Ohjelmajohtamisen ohella valtioneuvostossa on tehty oikeastaan vain kaksi merkittävää organisatorista muutosta, joilla on pyritty parantamaan aiemmin eri ministeriöille jakautuneiden asioiden koordinointia – molemmat näistä muutoksista toteutettiin edellisten vaalien jälkeen.  Toinen muutoksista oli edellä mainittu Työ- ja elinkeinoministeriön muodostaminen. Vähemmälle huomiolle sen sijaan jäi, että samassa yhteydessä kunta-asiat siirtyivät sisäasiainministeriöstä valtiovarainministeriöön.

 

Yksi ajankohtainen esimerkki poikkihallinnollisen yhteistyön ongelmista on ilmastopolitiikan toteuttaminen – tai ylipäätään ympäristöasioiden koordinointi hallinnossamme. Maankäytön ohjaus sekä luonnonvarojen kestävä käyttö ovat ilmastonmuutoksen torjunnassa avainasemassa. Tällä hetkellä näitä asioita ohjataan kolmesta eri ministeriöstä: ympäristöministeriöstä (YM), maa- ja metsätalousministeriöstä (MMM) sekä liikenne- ja viestintäministeriöstä (LVM).  YM vastaa sekä luonnon- ja ympäristönsuojeluun liittyvistä asioita että asumiseen, rakentamiseen ja kaavoitukseen liittyvistä tehtävistä. Käytännössä asumisen ja kaavoituksen asiat kytkeytyvät usein läheisesti LVM:n vastuulla oleviin liikenteen suunnitteluun liittyviin kysymyksiin. Vastaavasti luonnon- ja ympäristönsuojeluun liittyviä asiat kytkeytyvät tiiviisti maa- ja metsätalousministeriön vastuualueen kysymyksiin.

 

Tästä näkökulmasta ympäristöministeriön nykyiset tehtävät olisikin luontevaa jakaa MMM:n ja LVM.n kesken. Mikäli tällaiseen operaatioon ryhdyttäisiin olisi samassa yhteydessä tarkasteltava tulisiko LVM:n viestintäpoliittiset tehtävät siirtää työ- ja elinkeinoministeriöön. Kulttuurisesti LVM:n ja YM:n tehtävien yhteensovittaminen on huomattavasti helpompaa kuin YM:n ja MMM:n. Ministeriöt ovat edustaneet usein vastakkaisia näkökulmia ja intressiryhmiä. Tästä huolimatta tai juuri tästä syystä yhdistymisen pohtiminen olisikin erityisen perusteltua. Kokemukset työministeriön ja kauppa- ja teollisuusministeriön yhdistämisestä lisäksi osoittavat, että kahden täysin erilaisen toimintakulttuurin yhdistäminen on valtionhallinnossa mahdollista.

 

Ympäristöministeriön ja liikenne- ja viestintäministeriön tehtävien pilkkominen on kuitenkin vain yksi esimerkki tarvittavista rakenteellisista uudistuksista. Sisäasianministeriötä siirrettiin vuonna 2008 tehtäviä sekä työ- ja elinkeinoministeriöön että valtiovarainministeriöön. SM:öön jäljelle jääneille tehtäville, kuten pelastustoimelle, rajavalvonnalle, poliisihallinnon ohjaukselle ja siviilikriisinhallinnalle löytyisi luontevat kotipesät muista ministeriöistä. On huomattava että ministeriöiden määrän vähentäminen jo sinällään vähentää sektoroituneisuutta ja parantaa toimialarajat ylittävien asioiden koordinointia.

 

Ministeriörakenteen uudistaminen ja ministeriöiden määrän vähentäminen ei kuitenkaan yksinään riitä. Seuraavan hallituksen ohjelmaan olisi tärkeää saada myös konserniohjauksen vahvistaminen valtionhallinnossa.  Muodollisesti nämä tehtävät sijoittautuisivat parhaiten valtioneuvoston kanslian vastuualueelle, mutta tosiasiassa luontevampi ratkaisu voisi olla VM. Sijoituspaikkaa tärkeämpää on kuitenkin, että aikaansaadaan riittävän vahvan aseman omaava toimija koko valtiokonsernia koskevien asioiden ohjaamiseksi.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Pohjan Akka

Hienoa, että täällä kirjoittaa joku, joka puuttuu näihin suuriin kysymyksiin.

Ministeriöitä on vähennettävä vaikutus- ja toimielimiksi, joilla on riittävä valta kokonaisuuksien uudistamiseen ja hoitamiseen. Se vaatii todella osaavia johtajaministereitä - onko heitä? Tarvitaanko entistä reilusti harvemmille ministereille apulaisministereitä?

Viime hallituskaudella maahanmuutto ja kotoutus olivat eri ministerien alaisuudessa, joten molemmat epäonnistuivat pahasti. Työministerin sarka tuli muutoinkin heppoisesti hoidetuksi jo toisen neljä vuotta.
Viestintäasiat eivät kaipaa omaa ministeriä jne.

Toimituksen poiminnat